Tavallisen ihmisen käsityskyvystä

Muisto 1:
Äänitän kasetille minulle rakasta musiikkia, ja annan sen kirkkokuorolaisille. Kun kasetti palautuu minulle, saatesanat ovat: "Ei tämmöinen tavallinen ihminen tästä ymmärrä oikein mitään".

Muisto 2: Seurakuntalainen tulee käymään, ja tuo tullessaan cd-levyn, jolle on tallennettu Vivaldin Vuodenajat. Saatesanat: "Sää kun tunnes tuot musikkit, ymmärräs varman tästäki." Levyn lahjoittaja ei pitänyt musiikista, tykkää kyllä kovasti suomalaisesta iskelmämusiikista.


Havainto 1:
Pidän suunnattoman paljon varhaisperunasta. Erityisesti Siikli-niminen lajike on tavattoman maukas peruna, jota olen käynyt tässä toista kuukautta ostamassa eräältä ystävältäni, joka viljelee sitä suurella ammattitaidolla.

En ymmärrä sitä prosessia, miten idätetty peruna, kun se laitetaan maahan, joka asianmukaisella tavalla lannoitetaan ja kastelllaan, kasvattaa uusia perunan mukuloita. Mutta ne Siikli-perunat ovat aivan parasta, mitä näillä hetkillä ruokapöytäänsä saa. Sen tiedän. Minun ei tarvitse tietää, mitä siellä mullan alla tarkkaan ottaen tapahtuu, tai kuinka viljelijä on saanut perunansa onnistumaan.

Havainto 2:
Ihastelen näinä päivinä luonnon suunnatonta kauneutta. Erityisesti silmääni miellyttävät kissan- ja kurjenkellot sekä päivänkakkarat. Nuo kedon kukat ovat suoraan sanottuna kauneinta, mitä tiedän. En tiedä, miksi niitä ei kasva kaikkialla, mutta täällä lounaassa kasvaa, ja paljon. Samoin ihastelen täällä lounaassa pylväskatajia, joita on vähän joka paikassa. Kotipuolessa katajat ovat kituliaita pensaita, ja Lapissa taas ns. pöytäkatajia.

Johtopäätös:

Minä ihmettelen suunnattomasti sitä ajatusta siitä, että musiikkia pitäisi ymmärtää. Eikö hyvänen aika riitä se korvan tuoma havainto - nämä sävelet ovat kauniita. Haluan kuulla nämä uudestaan.  Olisiko kyse jostain yhteiskuntaluokkien aikakaudelta oleva käsitys herrojen musiikki - kansan musiikki. En käsitä tuota jakoa.

Usein kuuntelen esim. Muistojen Bulevardi- ohjelmaa radiosta, siis sellaista ohjelmaa, jossa soitetaan menneiden vuosikymmenten suosikki-iskelmiä. Nautin niistä suunnattomasti.
Samana päivänä kuuntelen Aulis Sallisen kvartettoja tai sinfonioita, Arvo Pärtin harrasta musiikkia, Bachin kantaatteja, harjoittelen Mendelssohnin urkusonaattia, kuuntelen progea tai muuta rockia suoratoistopalvelusta, nautiskelen country- , blues - tai cajun - musiikista tai laitan suomalaista uuskansanmusiikkia soittavan Hohkan musiikkia. Tunnen  miltei liikutusta, kun Juha Vainio laulaa "Kotkan poikii ilman siipii" tai soittaessani tai kuunnellessani Vivaldin sellosonaatteja.

En ole mitenkään epätavallinen ihminen. Nukun, syön, ruumiintoimintoni ovat tavalliset, rakastan, vihaan, tykkään ja inhoan.

En voi käsittää siis esim klassisen musiikin vieroksuntaa yhteiskunnalliseen asemaan tai koulutustasoon vedoten.

Väitänkin, että monet meistä omaksuvat järjestöjohtajiensa käsitykset. Mitä typeryyttä! Järjestöjohtajat ovat ihan ok ihmisiä, mutta ei ne kaikessa oikeassa ole.

And I say to myself: What a wonderful world! tuumi Louis Armstrong.

Laulun tai soiton lahjasta

"On se ihanaa, että jollakin on tuommoinen lahja".

Muusikko saa joskus kuulla nuo sanat, ja tietysti jokainen ymmärtää, että hyväähän tuo asiasta mainitsija tarkoittaa. Etenkin Savossa ja Varsinais-Suomessa, jotka ovat kiertoilmaisujen ominta aluetta maassamme, näin sanoja haluaa kertoa laulajalle tai soittajalle pitäneensä esityksestä.

En tiedä, onko omassa päässäni joku yliherkkyys, mutta mielestäni tuo alussa sitaateissa oleva lause sisältää ajatuksen, että laulajuus tai muusikkous olisi huomattavalta osin lahjaa, siis asia, jonka eteen ei tarvitse tehdä työtä, vaan joka tulee ilman vaivannäköä.

Jos se tarkoittaa sitä, niin puhe on täyttä roskaa. Kun laulaja laulaa kauniisti tai muusikko soittaa vaivattoman näköisesti ja hyvin, niin voin vakuuttaa takana olevan laskematon määrä työtunteja.  Totta ilmaisussa on se, että on olemassa ihmisiä, jotka oppivat soittamaan / laulamaan huomattavan nopeasti. Mutta ilman kovaa työtä ei kukaan laula tai soita hyvin, ne taidot on hankittava pitkällä ja määrätietoisella harjoittelulla.

Musiikilliset kyvyt ovat sellaiset, että niitä pitää viljellä ja varjella, jos aikoo hyväksi tulla. Eri asia on se, että moni jää melko vaatimattomalle tasolle, kun mielenkiintoa kehittää itseään ei ole.  Moni ajattelee, että laulan tai soitan sen, mitä ihmiset ymmärtävät. Tuo asenne on valitettava, mutta yleinen. "Ei tavallinen ihminen ymmärrä hienouksia" on ilmaisu, joka muusikon sanomana paljastaa täydellisen ylimielisyyden musiikkia kohtaan. Tosi muusikkous on nöyryyttä tehtävän edessä, hellittämätöntä itsensä arviointia.  Nämä sanat muuten kirpaisevat itseänikin.

Olen jopa itse tehnyt kanttorin työtä monia vuosia rutiinilla, kun sain hoitaakseni muita tehtäviä. Se oli suuren rappion aikaa musiikillisesti, ja viimeiset 4-5 vuotta on mennyt, kun olen uudestaan opetellut soittamaan.  Laulusta huolestuin jo v. 2007, ja sitä "huollatin" opettajan johdolla omalla kustannuksellani viisi vuotta. Se siitä "lahjasta".

Osa muusikoista on semmoisia, jotka eivät ole lahjakkaita siinä mielessä, että mitään ei tule ilman kovaa työtä. Tai joiden lahjakkuus on yksipuolista ja vain osan aluetta kattavaa. Otan esimerkkinä henkilön, joka katselee aamuisin vessan peilistä ärtyneenä minua.

Minulla on kyky kuulla melodiat ja harmoniat. Liekö tullut siitä, kun aloitin soittamisen nurinkurisesti opettelemalla sähköuruilla sointumerkeistä. Harmonian opettajana erittäin merkittävä oli ns. magnus-soittimille tehdyt nuottikirjat, joissa oli sointumerkit tunnettuihin lauluihin. Sitten oli kuvana esitetty, mitä koskettimia painetaan kuhunkin sointuun, ja niiden käännökset. Siinä oli oma oivallus, ymmärsi, mitä intervalleja on kussakin soinnussa, millaisilla intervalleilla tulee soinnun laatu etc...

Kun sitten opiskelin musiikkia ihan oikeasti paljon myöhemmin, kuulin säveltapailun tunnilla melodiadiktaatit ja sointujaksot ilman minkäänlaista vaivaa. Oliko se lahjaa vai kymmenien vuosien "sointumerkki-" ja korvakuulolta soittamisen tuomaa tottumusta? Veikkaan jälkimmäistä.  Jos siinä lahjaa on jotain, niin se on sitä, että sointumerkkejä hitaasti mieleen painaessa sain oivalluksia.

Eli pelimannihenkinen soittelu lapsena ja nuorena saattoi hankaloittaa esim. pianonsoiton oppimista kunnolla (en osaa vieläkään muuta kuin lähinnä vapaan säestyksen, oikeita pianokappaleita osaan varmaan yhden käden sormilla laskettavan määrän), mutta taas toi erittäin vankan pohjan teoriaopinnoille, harmoniaopille. Nykyisin, kun kuuntelen musiikkia, hamuilen netistä usein partituurin esille, ja sitä tutkiessani ja seuratessani saan aikamoisia oivalluksia...

Mutta siis, jos opettelen vaikka urkukappaletta, saan istua kelpo tovin soittopenkillä ennenkuin kappale sujuu. Kiusaus lähteä improvisoimaan (joka siis pelimannihenkisestä menneisyydestä johtuen on minulle helppoa kuin heinänteko) on suuri, etenkin juhla-aikoina, kun tilaisuuksia on solkenaan. Improvisoinnissa (aika kotikutoisessa sellaisessa) on se huono puoli, että siinä toistuvat  samat maneerit erittäin helposti.

Mutta siis vielä palatakseni tuohon "lahjaan". Ainakin minun kohdallani se on mielenkiinto ja oppimisen ilo, vielä puolessa välissä kuudetta kymmentäkin. Kun esimerkiksi olen syksystä lähtien opetellut c-kurssin urkukappaleita oikein opettajan johdolla, olen kokenut melkoisia ilon hetkiä .

Ja kun sanot jollekin, että "on ihanaa, kun jollakin on tuommoinen lahja", älä loukkaanu, jos muusikko hymähtää, että tuo lahja se lohkaisee elämästä melkoisen siivun kolmeen muuhunkin asiaan. Harjoitteluun, harjoitteluun ja harjoitteluun.